9.3.2026

Nuori/aikuinen

BLOGI

Laina. Asunto. Häät. Lapset. Aikuisuuden kulmakiviä. Päätöksiä, joita moni opiskelija ei enää usko tekevänsä. Sen sijaan haaveillaan jonkun muun omistamasta pienestä vuokra-asunnosta, jonka jääkaappiin voisi ostaa ruokaa.

 

Katsoessani tuota meemiä näen sen taustalla laajat ja moninaiset syyt. Nykynuori ei enää usko tulevaisuuteensa tai saavuttavansa aikuisuuden merkkipaaluja koskaan. Uutisvirta ei auta luomaan tulevaisuususkoa. Tekoälyn kyllästämä työelämä ei vedä edes korkeakoulutettuja entiseen malliin, deittisovellukset ja työnhaun kaoottisuus antavat aimo tujauksen hyljeksintää, ja maksimointiajattelu varmistaa, että aina on olo, että pitäisi olla lisää, kauniimpi, tuottavampi ja parempi[1].

Vuonna 2024 tehdyn yhdysvaltalaisen kyselytutkimuksen mukaan[2] aikuisuus assosioidaan usein juuri taloudelliseen itsenäisyyteen ja pois kotoa muuttamiseen. Koettu aikuistuminen on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia[3]. Nuoret sukupolvet ovat kuitenkin jäänet junasta jälkeen. 80-luvulla syntyneiden varallisuus ei koskaan kiivennyt suurien ikäluokkien tasolle[4], ja nuorimpien sukupolvien ostovoima ei ole kivunnut samaa tahtia aiempien kanssa.

Nykyopiskelija saakin valoisan tulevaisuuden sijaan stressata kasvavasta opintolainapotista ja koroista ja elää köyhyydessä. Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen[5] mukaan opiskelijoiden toimeentulovaikeudet ovat kasvaneet vuosina 2021–2024 ja lähes 18 % on tinkinyt lääkkeiden ostosta rahanpuutteen vuoksi. Hallituksen haaveillessa kulutusjuhlasta bruttokansantuotteen alttarilla opiskelijat ostavat sen, minkä pystyvät. Se ei vain ole paljon.

Miten opiskelija voi kuvitella hänestä tulevan pystyvä ja taloudellisesti itsenäinen aikuinen, joka hankkii kodin, uran ja perheen, kun materiaaliset edellytykset eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia?

Jos valmistuminen epävarmaan työllisyystilanteeseen jättilainan kanssa kauhistuttaa, on opiskelija jumissa: terapiatakuu, eli lupaus pääsystä lyhytterapiaan 28 vuorokauden sisällä yhteydenotosta[6] loppuu 23 ikävuoteen. Valmistua on pakko, kun tukikuukaudet loppuvat, eikä maailmanpoliittinen tilanne ainakaan kevennä yksilöön kohdistuvia paineita.

Yksittäisen opiskelijan on vaikea kokea voivansa muuttaa mitään. Toivottomuus nousi esille jo vuoden 2024 nuorisobarometrissa[7]. Nuorisobarometrin 30 mittausvuoden aikana noin 80 % nuorista on suhtautunut tulevaisuuteensa positiivisesti. Luku romahti vuoden 2024 mittauksessa 61 %:iin. Maailman onnellisuusraportissa[8] vuonna 2024 todettiin, että Z-sukupolven onnellisuus oli vanhempia ikäpolvia alhaisempaa lähes kaikkialla maailmassa[9]. Luvut huolestuttavat.

Pitäisikö meidän siis muuttaa käsityksiämme aikuisuudesta? Vai pitäisikö opiskelijoille taata tulevaisuus, johon he kokevat heillä olevan mahdollisuus astua? Tai ehkäpä nykyisen opiskelijasukupolven pitäisi vain nöyrtyä ja hyväksyä tosiasiat. Ole ylivelkaantunut, asu vuokralla, älä perusta perhettä ja unohda toivo.

Toivoa voidaan lisätä toimilla. Wales on jo vuosikymmen sitten lisännyt lainsäädäntöönsä tulevien sukupolvien oikeudet, joita päätöksenteossa tulee huomioida[10]. Ikuinen poliittinen heiluriliike Suomessa hyötyisi siitä, että tulevat sukupolvet ovat aina mukana suunnittelussa.

Myös terapiatakuuta tulisi kehittää. Nykyisellään 23 vuoden ikäraja jättää ulos huomattavan määrän opiskelijoita. Nekin opiskelijat, jotka iän puolesta kuuluvat terapiatakuun piiriin, saavat vaihtelevasti apua terapiatakuun lainsäädännön metodi- ja diagnoosikeskeisyyden vuoksi[11]. Ilmastokriisillekin kannattaisi tehdä jotain nykyistä vaikuttavampaa, ettei ehditä kaikki paistua elävältä, ennen kuin se tulevaisuus, jota toivottavasti joskus taas toivomme saapuvaksi, koittaa.

Vuoden päästä näihin aikoihin eduskuntavaalien ehdokasasettelu päättyy ja vaalikeskustelu alkaa ottaa kierroksia. Ensi vaaleissa olisi loistava paikka luoda uskoa opiskelijoille, että päätöksissä voidaan huomioida myös heidän näkökulmansa. Voisiko tällä kertaa kokeilla uhkakuvien ja velkalaivan sijaan tarjota toivoa? Opiskelijoiden toimeentulosta ja hyvinvoinnista huolehtimalla ja korkeakoulujen resurssien turvaamisella päästäisiin jo pitkälle tulevaisuususkon parantamisessa.

Uskaltaudun vähän toivomaan: jos olisi edes keskikokoinen asunto, jonka ehkä jopa omistaisi, ja jonne voisi ostaa ruokaa. Ruokaa riittäisi sekä itselle että rakkaille. Haluaisin uskoa tämän olevan mahdollista, onko se liikaa pyydetty?

 

Nikola Eerola

Sosiaalipolitiikasta ja yhdenvertaisuudesta vastaava hallituksen jäsen

 

 

Lähteet: