Voiko kopotukseen kuolla?

Kopotus tarkoittaa koulutuspolitiikan ja vitutuksen fuusiota; koulutuspoliittinen vitutus. Tässä blogissa hallituksen jäsen Venla Lehtinen reflektoi kulunutta vuotta koulutuspoliittisena vastaavana.

Vuosi lähestyy loppuaan, ja on hetki pysähtyä pohtimaan kulunutta HYYn koulutuspolitiikan vuotta. Oikeastaan olen pohtinut sitä, minkä takia ylipäätään lähdin mukaan opintovaikuttamiseen heti fuksivuotenani. Taustalla oli omia kokemuksia opiskelijoiden arkea hankaloittavista käytännöistä ja halu vaikuttaa niihin. Sittemmin vaikuttamistani on myös ajanut kopotus eli tuttavallisemmin koulutuspolitiikan ja vitutuksen fuusio tai koulutuspoliittinen vitutus. Sitä voisi kuvailla sekä eteenpäin vieväksi voimaksi että pahimmillaan myös lamaannuttavaksi tekijäksi. Omalla kohdallani kopotus on kanavoitunut toiminnaksi, mutta kyllä sitä välillä tulee pohdittua voiko kopotukseen kuolla.

Kopotus yliopistohallinnossa kiteytyy siihen, kuinka asioita nyhvätään, prosessit eivät etene ja viestintä etenkin opiskelijoiden suuntaan epäonnistuu aina (paitsi vahingossa). Usein löydän itseni istumasta neljännessäkymmenennessäviidennessä miljoonassa kokouksessa, jossa samat keskustelunaiheet kiertävät ja pyörä keksitään taas uudelleen. Toisaalta välillä jankkaaminen tuottaa tulosta. Jo antiikin ajoista lähtien (tai jotain sinne päin) on nuori opiskelijasukupolvi pohtinut mahdollisuutta edustaa tasavertaisesti yliopiston hallinnossa. Työ on tuottanut tulosta ja nyt meillä on tasakolmikanta kaikissa johtosäännön alaisissa päätöksentekoelimissä vuoden 2026 alusta alkaen. Kopotus on siis polttoainetta muutokselle.

Olen viime kuukausina myös ymmärtänyt, että lääkettä kopotukseen on nähdä, kuinka yliopistolla saadaan hyvässä hengessä ja yhteistyössä aikaan opiskelijaystävällisiä muutoksia. On myös hyvä huomata, että olemme Suomessa kansainvälisellä tasolla valovuosia edellä yliopistodemokratian toteutumisessa. Opiskelijat, käyttäkää hyödyksi tätä demokraattista ja keskustelevaa järjestelmää ja tuokaa rohkeasti esiin omat mielipiteenne kaikilla päätöksenteon foorumeilla.

Tämän vuoden aikana kopotusta on lieventänyt valtavasti se, että olen saanut läheltä seurata, miten opiskelijat tekevät järjestöissä ja opiskelijaedustajatehtävissään korvaamattoman arvokasta työtä paremman yliopiston ja yhteisen hyvän eteen. Ylioppilaskunnalla on kuitenkin vielä paljon mahdollisuuksia entisestään tiivistää tukeaan opiskelijayhteisön joukolle ja sujuvoittaa sen ruohonjuuritason vaikuttamista.

Osa havainnoistani on kuitenkin myös vahvistanut kopotusta; tehokkuuskulttuuri on nakertamassa yliopistojamme ja koko yhteiskuntaamme. Akateeminen vapaus Suomessa on vaakalaudalla, ja kulissien takana valmistellaan askelia kohti maksullisen tutkintokoulutuksen käyttöönottoa avoimen yliopiston kautta. Saavutettava ja maksuton koulutus ei olekaan yhteiskunnassamme yhteinen jaettu arvo saatikka itsestäänselvyys. Poliittisissa juhlapuheissa ja vaalien alla luvataan koulutuksen olevan erityissuojeluksessa, mutta kun tulee aika käytännön politiikalle, onkin koulutuksesta helppo leikata. Yliopisto ja tiedekunnat kamppailevat jatkuvan resurssipulan kanssa. Mistä voidaan vielä säästää, mistä olisi pakko tinkiä? Tässä opiskelijoiden ja yliopiston näkökulmat kohtaavat. Parhaimmillaan voimme toimia tiedeyhteisönä kansallista sivistystä kurittavaa politiikkaa vastaan.

Kansallisen koulutuspolitiikan tila on jumittunutta ja visiotonta, vaikka pienimuotoista hienosäätöä yritetäänkin brändätä uudeksi visioksi vuodelle 2040. Rahoitusmallin indikaattorien perässä juoksemisen sijaan yliopistoille on annettava tutkimus-, koulutus- ja sivistysrauha. Aivan kuten opiskelijoille on annettava opiskelurauha riittävästä toimeentulosta stressaamisen sijaan.

Opiskelijoiden ääntä tarvitaan nyt enemmän kuin pitkään aikaan. Tarvitsemme rohkeutta haastaa kehityskulkuja, jotka vievät yliopistoilta, opiskelijoilta ja koko yhteiskunnalta tulevaisuutemme toivoa: saavutettavan koulutuksen edellytyksiä. Olemme tilassa, jossa meidän on valitettavasti taas puolustettava yliopistojen perustehtävää: sivistystä, tutkimusta, koulutusta ja niiden vapautta. Sekä kaikista perustavanlaatuisinta koulutusjärjestelmämme arvoa – sen maksuttomuutta. Toivon, että seuraavissa eduskuntavaaleissa ylioppilaskunta ja yliopisto ovat valmiita seisomaan yhtenä rintamana ja visioimaan rohkeasti laadukkaaseen koulutukseen ja tieteeseen perustuvaa tulevaisuutta.

Palaan vielä alussa esittämääni kysymykseen: voiko kopotukseen kuolla? Vastaus on ei, jos kopotusta käyttää polttoaineena ja ajurina muutoksen tekemiseen.

Venla Lehtinen

Koulutuspolitiikasta vastaava hallituksen jäsen