Mistä rahaa kansainvälistymiseen?

Kansainvälistymisen tärkeyttä korostetaan nykyään paljon. Elinkeinoelämän edustajat kirjoittavat kansainvälisten osaajien tärkeydestä työelämässä, mediassa kauhistellaan korkeakouluopiskelijoiden vaihto-opiskelun suosion vähenemistä ja valtiovalta työskentelee hartiavoimin kannustaakseen nuoria EU-uralle. 

Viimeksi valtion puoliväliriihessä yhdeksi kasvua luovaksi toimeksi nimettiin muun muassa opiskelijoiden kansainvälistyminen. Hallitus haluaa kannustaa osallistumaan vaihto-ohjelmiin sekä verkostoitumaan ja työllistymään ulkomaille. Saapuvia vaihto-opiskelijoita kyllä löytyy, mutta suomalaiset opiskelijat eivät lähde ulkomaille samaan malliin. Tilastoja tarkasteltaessa on selvää, että ulkomailla opiskelun trendi on ollut laskusuunnassa jo useamman vuoden. Vuonna 2016 Helsingin yliopistosta lähti ulkomaanvaihtoon yli 1 100 opiskelijaa, kun taas viime vuonna lähtevien määrä oli hieman yli 650 henkilöä. Koronapandemiaa ei voi syyttää vaihtojen vähenemisestä, sillä lähtevien vaihto-opiskelijoiden määrä pyöri samoissa lukemissa jo vuonna 2019.  

Vaihtoonlähtijoiden määrän laskun syitä on vuosien mittaan pohdittu useaan kertaan, ja useita vaikuttavia tekijöitä on tunnistettu muun muassa Eurostudent VIII -tutkimuksessa:   

• Opiskelijoilla ei enää ole samalla tavalla varaa lähteä vaihtoon.
• Moninaisten perhe- ja työtilanteiden vuoksi on mahdotonta lähteä pidemmäksi ajaksi ulkomaille.
• Terveys tai koulutusohjelman rakenne ei salli vaihtoa.   

Osaan haasteista on pyritty vastaamaan. Korkeakoulut ovat luoneet lyhyitä ja monimuotoisia vaihtomahdollisuuksia, jolloin esimerkiksi perheellisten opiskelijoiden on helpompi saada kansainvälisyyskokemuksia. Koulutusohjelmien rakenteita on myös kehitetty joustavampaan suuntaan. Esimerkiksi Helsingin yliopiston tavoitteena on, että jokaiseen koulutusohjelmaan kuuluu niin sanottu vaihtoikkuna, jossa vaihto on sovitettu osaksi opintoja ja tutkintorakennetta.  

Kansainvälisiä tutkinto-opiskelijoita halutaan Suomeen lisää. Koulutus- ja työperäisen maahanmuuton tiekartassa on linjattu, että kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä ja Suomeen työllistyminen saamaan 75 prosenttiin. Vaikka suomalaisella koulutuksella on hyvä maine maailmalla, vielä on paljon tehtävää, että asetetut tavoitteet saavutetaan.  

Yksi suuri este kansainvälistymisen tiellä kuitenkin on ja pysyy, nimittäin rahoitus. Tämä näkyy usealla tasolla korkeakoulutuksessa.  

 Opiskelijoiden taloudellinen tilanne tunnistetaan yhtenä syynä vaihto-opiskelun houkuttelevuuden laskuun. Liikkuvuuskeskustelun yhteydessä muistetaan mainita, miten vuoden 2016 muutokset opintotukeen sopivat yhteen laskevien vaihtomäärien kanssa. Tällöin toimeentulosta tuli lainapainotteisempi ja tukikuukaudet vähenivät.   

Tätä ennen luotu opintolainahyvitysjärjestelmä kannustaa valmistumaan määräajassa ja valmistumaan nopeasti. Moni opiskelija ei ole valmis vaarantamaan hyvityksen saantia, jolloin pitkälle vaihtojaksolle lähteminen ei vaikuta mahdolliselta. Tähän ongelmaan korkeakoulut voivat puuttua vain rajoitetusti. Ollaanko opintotukeen valmiita panostamaan, jotta kansainvälistyminen olisi helpompaa?  

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että opintotukeen panostamisen sijaan toimitaan aivan päinvastoin. Viime vuonna käynnistettiin opintotuen kokonaisuudistus, jossa tarkastellaan opintotuen nykytilaa ja sen perusteella uudistaa järjestelmää. Vuoden alussa uudistusta valmisteleva työryhmä julkaisi ehdotuksensa, jotka tarjosivat kylmää kyytiä kansainvälistymiseen. Uudistuksen halutaan olevan kustannusneutraali, minkä vuoksi tarvitaan leikkauksia, jos toista tuen osaa opintotukijärjestelmästä halutaan parantaa. Kansainvälisyyden edellytyksistä leikkaaminen näyttää helpolta vastaukselta. Muistiossa on pohdittu muun muassa sitä, pitäisikö ehtoja ulkomailla opiskelevien oikeuteen opintotukeen rajoittaa, esimerkiksi poistamalla opintolainahyvitysoikeus.  

Jos ratkaisuna ajatellaan Suomessa tapahtuvaa kansainvälistymistä eli kotikansainvälistymistä, on nykyinen hallitus heikentänyt senkin mahdollisuuksia. Kansainvälisille tutkinto-opiskelijoille ei ole asetettu vain hakemusmaksua vaan myös lukuvuosimaksut, jotka on säädetty laissa täyskatteellisiksi EU/ETA-maiden ulkopuolisille kansalaisille. Eli kansainvälisen hakijan on maksettava sata euroa pelkästä hakemuksen lähettämisestä, minkä jälkeen hänellä on todennäköisesti suuremmat lukuvuosimaksut taakkanaan. Jo tänä keväänä on nähty tiputusta hakijamäärissä.  

Kirsikkana rahoitusongelmien päällä on korkeakoulujen rahoitusmalli. Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa rahaa yliopistoille ja ammattikorkeakouluille rahoitusmallin mukaan. Vielä 2017–2020 rahoitusmallissa huomioitiin opiskelijavaihdon lisäksi ulkomaalaisten suorittamat ylemmät korkeakoulututkinnot, ja ne vaikuttivat positiivisesti yliopistojen saamaan rahoitukseen. Nykyisestä rahoitusmallista vastaavia kriteereitä ei löydy, ja keskusteluja on käyty lukuvuosimaksua maksavien opiskelijoiden ja heidän tutkintojensa poistamisesta rahoituksen kriteereistä. Korkeakouluja kyllä kannustetaan puheissa kansainvälistymään, mutta sitä ei olla valmiita rahoittamaan.  

Kansainvälisyys korkeakoulutuksessa näyttää olevan on monelle päättäjälle korulauseita ja juhlapuheita, johon tosipaikan tullen ei olla valmiita panostamaan. Viesti on hyvin ristiriitainen: kansainvälistymistä voidaan kutsua jopa elintärkeäksi Suomen tulevaisuudelle, mutta korkeakouluja ja opiskelijoita ei haluta tukea taloudellisesti, jotta siitä tulisi todellisuutta. Englanninkielisessä maailmassa tähän tilanteeseen on mainio sanonta: “Put your money where your mouth is”. 

Tiia Niemi
sosiaalipoliittinen asiantuntija