Uni, unelmat ja arvot yliopistossa
Antiikin kreikan filosofit päällystivät kaupunkivaltioiden kadut debateilla arvoista, hyveistä – siitä mikä elämässä on tavoiteltavaa. Käymme edelleen samaa keskustelua, ja hyvä niin. Modernia vuoropuhelua käydään yliopistolla tentteihin hautautuvien ylioppilaiden, työmäärää kiroilevien professorien ja yliopiston akateemisen johdon kesken. Mitä me haluamme?
Siirtykäämme nykypäivään Helsingin yliopistolle:
Kirjaston ovi aukeaa ja askelet pomppivat pehmeästi valkoisesta lattiasta. Kirjahyllyjen katveessa on hiljaisuuden verho, joka silloin tällöin hulmahtelee kirjojen sivujen kääntyessä, kirjojen selkämysten vaeltaessa hyllyillä. Muut istuvat jo pöydän ääressä vaihtamassa kuulumisia Helsingin Sanomia lukien.
“Moikka, sori että oon vähän myöhässä”
Pöytäryhmän vasemmalla laidalla istuva arvokkaan oloinen henkilö työntää lasejaan syvemmälle nenänvarttaan.
“Moi, ollaankin tässä jo vähän aloiteltu pohtimaan. Mitä me nyt yhteisönä haluamme seuraavan kymmenen vuoden aikana. Maailma muuttuu, mutta me ei saatais kadottaa meidän perimmäistä tarkoitustamme.”
Kolmas pöydässä istuva henkilö nyökyttelee kahvikuppinsa takana.
”Oli tosi hyvä, että sä pääsit. Meille on tosi tärkeää yhteisöllisyys. Ihminen ei ole saari, tarvitaan toisiamme. Tuot hyvin opiskelijana näkökulmaa, kun lähdetään yhdessä miettimään uutta suuntaa. Me tarvitaan ihmisten välistä luottamusta ja ajatustenvaihtoa.”
”Totta kai” opiskelija tokaisee ja jatkaa:
”On mahtavaa olla mukana miettimässä sitä minkälaisella arvopohjalla lähdetään kohtaamaan uusia globaaleja kriisejä. Meillä on varmasti joiltain osin kans erilaiset arvomaailmat ja ajatus siitä mikä on olennaista, niin saadaan meidän näkökulmista moniääninen, vähän kuin vivahteikas maalaus. Horisontti.”
”Voin ihan alkuun sanoa, että mä oon täällä näiden takia” vielä nuorehko opiskelija jatkaa viitaten kirjahyllyyn takanaan. ”Ei välttämättä just noiden fyysisten kirjojen takia, mutta ajatusten takia. Täällä pitää mun mielestä voida ensisijaisesti löytää itsensä tiedon äärellä, kasvaa ihmisenä ja kehittää omaa ajatuksenjuoksua.”
Arvokas henkilö vasemmalla viittilöi puheenvuoroa.
”Kerrankin puhutaan sivistyksestä! Lämmittää sydäntä. Kyllähän te siellä opitte sekä luennoilla, että juhlissa. Opiskelun lisäks just tää yhteisö antaa paljon avaimia ammentaa tietoa tulevaisuudessa eteen tuleviin lukkoihin. Ja me opitaan siinä samalla.”
Kolmas kahviaan hörppivä, mustat silmäpussit omaava henkilö röhäisee kurkkuaan kevyesti ja lausahtaa:
”Mun mielestä just totuus, totuuden luonteen ymmärtäminen ja niiden etsiminen on kyllä ihan meidän perustarkoitus. Kun me niitä kursseja rakennetaan, niin halutaan nimenomaan antaa koko yhteisölle puitteet, rakennuksen perusteet. Akateemisessa kehdossa on ihmisen hyvä olla.”
Opiskelija naputtelee pöytää kynsillään, ja lopettaa äkisti.
”Jotta noi aiemmat toteutuisivat, niin me tarvitaan myös vapautta. Vapauden vastapuolena toki tulee aina iso vastuu, mutta musta me ollaan yhteisönä myös vastuunkantajia. Vapaus nukahtaa joskus luennolle rientojen jälkeen, mutta myös vapaus perehtyä sellaisiin asioihin, jotka saavat mielen virtaamaan.”
Kahvikuppi alkaa olla tyhjä, Hesari selattu alusta loppuun ja lopusta alkuun. Opiskelija avaa vielä suunsa loppukaneettiin:
”Musta me ollaan kuitenkin unohdettu tästä paletista kriittisyys. Ilman sitä me ei yhteisönä päästä mihinkään. Sellainen terve ja älykäs kriittisyys, ei tuomita muita, mutta yliopisto tiedon portinvartijana ei voi niellä asioita sellaisinaan. Me ollaan niitä aitoja ajatushautomoita, me ollaan yliopisto.”
Seurue poistuu kirjastosta, pöydälle jää vain yksinäinen post-it lappu. Lapussa lukee seuraavaa:
Saatteena linkki yliopiston vuoden 2021-2030 strategian arvoihin ja kanslerin pitchaukseen.
*Yllä kuvattu tilanne on täysin fiktiivinen.
Aleksi Rytkönen
Kirjoittaja on yksi kolmesta HYYn hallituksen koulutuspoliittisesta vastaavasta.